Pakin talon historiaa naapurikoulusta katsoen

Koulumme vieressä on vanha talo, jolla on vuosisatojen kuluessa ollut useita nimiä isäntiensä mukaan: Klasas, Erikas, Storbaggas, Pakin talo. Sen päärakennus on seisonut paikallaan jo yli 200 vuotta. Vuosikymmenten ja -satojen kuluessa rakennukseen on tehty muutoksia, mutta tärkeimmät osat siitä ovat alkuperäisessä asussa. Niistä voimme nähdä, miten suomalainen talonpoika asui yli 200 vuotta sitten.

Kerrotaan, että alunperin talon rakensi 1700-luvun puolivälissä tilasta huolehtinut Matz Johansson. Koko silloista tilaa sanottiin nimellä Erikas. Talon isäntä oli kuollut venäläisten sotilaiden valloitettua koko Suomen isovihan aikana, ja tila oli joutunut hunningolle. Venäläiset lähtivät Suomesta ja Pakilankin seudulta ja palattiin normaaleihin oloihin, eli Suomea hallitsivat edelleen Ruotsin kuningas ja hänen virkamiehensä. Erikas-tilan peri vanhin poika Michel Andersson, joka oli kuitenkin vielä lapsi. Siksi Matz Johansson huolehti tilasta, kunnes Michel kasvoi aikuiseksi.

Ei ole varmaa, mutta arvellaan, että Matz rakensi päärakennuksen aluksi savupirtiksi. Se tarkoittaa, että rakennuksen ainoassa huoneessa lämmitykseen ja ruuan laittoon käytettiin tulisijaa, josta ei ollut savupiippua ulos. Savu tuli pirttiin sisälle ja sieltä se päästettiin pihalle avonaisista luukuista. Ei ole vaikeata arvata, minkä väriset olivat savupirtin seinät, ja miltä pirtissä tuoksui. Näihin aikoihin tällainen savupirtti oli yleisin asuinrakennus talonpojilla, joita suurin osa suomalaisista 1700-luvulla oli. Vähän myöhemmin, ehkä Michelin ollessa isäntänä, rakennukseen tehtiin toinenkin tupa, rakennettiin savupiippu ja pantiin ikkunaluukkuihin lasit. Sellainen rakennus alkoi olla muotia talonpoikienkin keskuudessa juuri 1700-luvun lopulla, jolloin kuningaskin vaati, että talonpoikien rakennuksissa piti olla tilaa sotilaiden majoittamiseksi.

Erikas eli nykyinen Pakin talo oli tuolloin yksi Pakinkylän neljästä tilasta. Joskus ennen Michelin aikaa tilalla isännöi hänen isoisoisoisänsä Claes Nilsson, jonka mukaan taloa nimitettiin Klasakseksi. Tänä päivänäkin tästä nimestä muistuttaa Klaukkalantien ruotsinkielinen nimi Klasasvägen. Kylän muut talot olivat Murmästars, jota Michelin aikana isännöivät Mårten Hindriksson ja Matts Pettersson, Lantmästarsin ratsutila, isäntänä Friedrick Hindriksson, sekä Prästbacka, jonka omistavat Matz ja Eric Johansson. Nimistä voi päätellä, että Pakinkylän asukaat olivat tuolloin ja kauan sen jälkeenkin ruotsinkielisiä. Niinpä Pakilastakin käytettiin nimeä Baggböle. Jos Klasas-nimi näkyy vielä Klaukkalantien nimessä, ovat muutkin kylän vanhimmat tilat saaneet muistomerkkinsä katujen nimissä: murmästar on suomeksi muurimestari ja lantmästar on maanmittari.

Pakilalaiset olivat yli kaksisataa vuotta sitten talonpoikia eli maanviljelijöitä. Meren rantaan kylästä ei kuitenkaan ollut pitkä matka. Lisäksi rantaan johti mainio "liikenneväylä": Vantaanjoki. Joet ja järvet olivat yleensäkin näihin aikoihin parhaita kulkureittejä, jos jouduttiin kuljettamaan suuria tavaramääriä. Veneet ja laivat pystyivät kuljettamaan monta hevoskuormaa kerrallaan. Baggbölen isännät omistivatkin laivoja, jotka purjehtivat Viroon, Ruotsiin ja kauemmaksikin. Laivoilla vietiin ulkomaille turkiksia ja puutavaraa ja tuotiin kotiin suolaa, viljaa, metalleja ja monenlaisia arvoesineitä, joita Suomesta ei muuten saanut. Näin ollen pakilalaiset talonpojat saivat lisätuloja myös kaupankäynnistä.

Baggbölen naapurikylä oli Domarby eli Tuomarinkylä, jonka osa Baggböle oikeastaan alunperin oli. Yhdessä muiden naapurikylien kanssa kylät muodostivat Helsingin pitäjän. Tuomarinkylä oli suurin kaikista pitäjän kylistä. Pitäjän keskus oli kuitenkin kirkonkylä. Vuosisatojen aikana pitäjien väliset rajat ovat muuttuneet niin, että vanha Helsingin pitäjän kirkonkylä kirkkoineen sijaitsee nykyisen Vantaan kaupungin puolella, Tuusulantien ja Kehä III:n risteyksen lähellä. Merkkinä vanhasta kirkonkylästä on edelleen pystyssä vanhojen puisten talojen ryhmä sekä kirkko, joka rakennettiin jo vuonna 1494. Suuri tulipalo tuhosi kirkon 1896, minkä jälkeen se kunnostettiin uudelleen nykyiseen muotoonsa. Samaisessa kirkossa pakilalaiset kävivät sunnuntaisin jumalanpalveluksessa, toimittivat ristiäiset, häät ja hautajaiset.

Noin 200 vuotta ennen Pakin talon rakentamista oli Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa päättänyt, että Helsingin pitäjän alueelle on perustettava kaupunki, jotta kaupankäynti Suomen etelärannikolla vilkastuisi, kauppiaat eli porvarit rikastuisivat ja kuningas saisi enemmän verotuloja. Uuden kaupungin paikaksi valittiin kohta, jossa Vantaanjoki laskee mereen. Nimeksi kaupungille annettiin Helsingin kaupunki. Kuninkaiden yrityksistä huolimatta kaupunki ei alkanut kasvaa. Se vietti kituliasta elämää melkein sata vuotta paikalla, jota nykyisin sanotaan Vanhaksikaupungiksi. Sitten kuninkaan virkamiehet arvelivat, että ehkä vika on kaupungin sijainnissa, ja päättivät muuttaa kaupungin paikkaa. Kaikkien asukkaiden käskettiin nyt muuttaa Vantaanjoen suusta Vironniemelle eli alueelle, jossa nykyisin sijaitsevat Senaatintori ja Kauppatori. Kun Matz Johansson rakensi Erikas-tilan uuden savupirtin, muistutti Helsingin kaupunki pientä, tiheästi rakennettua kylää mataline, harmaiden puutaloineen, joiden yli kohosi vain puinen Ulrika Eleonoran kirkko ja satamassa harvakseltaan vierailevien kauppalaivojen mastot.

Vuosikymmenet kuluivat. Pakin talon isännät vaihtuivat. Talo siirtyi samassa suvussa isältä pojalle. 1830-luvulla isäntä alkoi käyttää sukunimeä Winberg, joka oli varsin yleinen nimi Helsingin pitäjässä. Nykyisten isoisien ja isoäitien aikaan Pakin talossa asui viimeinen Winberg-sukuinen asukas Victor Winberg, jota kylällä kutsuttiin Pakin ukoksi. Pakin ukko eli ajan, jolloin Helsingin kaupunki kasvoi nopeasti ja uutta asustusta muutti Pakinkyläänkin. Uudet asukaat tulivat yleensä muualta Suomesta ja he olivat suomenkielisiä. Vähitellen, 1900-luvun alussa suurin osa pakilalaisista oli suomenkielisiä, eivätkä he olleet enää maanviljelijöitä, vaan he kävivät työssä kaupungin tehtaissa. Pakin ukkokin oppi suomen kielen toisin kuin hänen sisarensa. Kylällä vähän omituisena pidetty Pakin ukko asui Pakin talossa perheettömänä yhdessä sisarensa kanssa. Ukosta on jäänyt elämään tarina, jonka muutamat vanhimmat nykyään elävät pakilalaiset muistavat: Ukoklla oli ruskean ja valkean kirjava hevonen, josta ukko kovasti piti. Kerran hevonen varastettiin. Varas myi hevosen edelleen Malmin kylässä. Myöhäisenä iltana koputettiin Pakin talon oveen. Kun ukko meni avaamaan, ovella oli jälleennäkemisen ilosta hirnahteleva hevonen. Myöhemmin paikalle tuli myös hevosen Malmilla ostanut mies. "Paljonko olet hevosesta maksanut?" Pakin ukko kysyi. Kuultuaan hinnan hän otti lompakkonsa ja antoi miehen käteen tämän mainitseman summan - ja osti näin takaisin oman hevosensa sen enempää asiasta riitelemättä.

Victor Winberg, jolla ei ollut lapsia, myi talon. Myös Pakilan kylässä tapahtui muutoksia. Vuosisatoja Pakila oli kuulunut Helsingin pitäjään. Kustaa Vaasan aikanaan perustama kaupunki oli 1900-luvulla paisunut niin, että se tarvitsi lisää tilaa. Tilaa saatiin naapurikunasta eli Helsingin pitäjästä. Vuonna 1946 Pakila ja monta muuta kylää liitettiin osaksi Helsingin kaupunkia. Näin Pakila muuttui kylästä Helsingin kaupunginosaksi.

Pakin talo joutui Helsingin kaupungin omistukseen ja kaupungin virkamiehet päättivät talon asioista ja hoidosta. Vaikka talo ei ole suuren suuri eikä koreudella lastattu, tajuttiin kuitenkin sen suuri historiallinen arvo. Suomessa, jossa talot yleensä on rakennettu puusta ja jossa kivitaloja rakentaneita rikkaita oli vähän, on harvinaista löytää kunnossa oleva rakennus, joka on yli 200 vuotta vanha. Siksi tällaisen rakennuksen säilyttäminen ja kunnossapito on erittäin tärkeää.

1960-luvulla kaupungin virkamiehet päättivät tehdä Pakin talosta museorakennuksen. Palkattiin historiaa tunteva henkilö ottamaan selvää, millainen talo oli ollut alkuaikoinaan. Hänen ohjeittensa mukaan taloa kunnostettiin ja se palautettiin asuun, jollaisessa se oli ollut menneinä vuosisatoina. Talon pihassa nykyään olevista rakennuksista luhti ja kellari ovat aina kuuluneet Pakin taloon. Niiden seuraksi on muualta tuotu neljä aittaa ja luhtia sekä savusauna kertomaan lisää vanhoista talonpoikaisrakennuksista.

 

Teksti: Osmo Kalliojärvi, apulaisrehtori Itä-Pakilan ala-aste