Elämää Pakinkylän perukoilla
Teksti: Outi Paloposki*
Yli sata vuotta sitten, 1900-luvun alussa, Suomen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjää.
Itä-Pakilan alue ei kuulunut Helsinkiin, vaan Helsingin maalaiskuntaan. Sen ruotsinkielisillä kartanonomistajilla oli suomenkielistä palvelusväkeä, joka hoiti karjaa ja viljeli isäntiensä maata.
Samaan aikaan Helsinkiin muutti työn toivossa paljon ihmisiä maaseudulta. Tuli asuntopula, joka kasvoi nopeasti. Perheet tarvitsivat myös isompia koteja, kun heille syntyi lapsia.
Mistä oma koti? Monet muuttivat kauas Helsingistä, Pakinkylään eli Baggböleen saakka. He perustivat osuuskuntia, joiden ansiosta he - rahattomat ihmiset - kykenivät ostamaan palan maata ja rakentamaan perheelleen kodin. Osuuskuntien nimet elävät edelleen Pakilan teitten nimissä: Osuuskunta Elo (Elontie), osuuskunta Lepola (Lepolantie), ja niin edelleen. Ruotsalaisista maanomistajista jäi muistuttamaan Mellangårdvägen, Välitalontie.
Kun suomenkielisiä perheitä sitten alkoi tänne tulla, koulua ei lapsille ollut. Kunnan herrat olivat ruotsinkielisiä eivätkä alkuun ymmärtäneen lainkaan koulun tarvetta. Koko Helsingin Pitäjän alueella oli vain yksi suomenkielinen koulu, Seutulassa.
Ensimmäisiä alueelta talon hankkineita suomenkielisiä oli rakennusmestari Villehard Taipale, joka muutti vuosisadan vaihteessa perheineen Toivolanmäkeen, ja jolla oli sittemmin tärkeä osuus muun muassa suomenkielisen kansakoulun saamisessa Pakinkylään.
Miltä Itä-Pakila näytti yli 100 vuotta sitten?
Pakinkyläksi kutsuttua Pakilan aluetta eivät halkoneet valtaväylät: ei ollut Tuusulantietä, ei Kehä I:tä eikä sen edeltäjää Muurimestarintietä, ei edes Yhdyskunnantietä.Oli vain pikkuteitä, Oulunkylän kautta Vanhankaupungin koskille, Porvoontien risteykseen ja siitä Helsinkiin, Vantaanjoen vartta etelään, tai pohjoiseen Helsingin pitäjän kirkolle.
Kirkolle kulku olikin miltei vaikeinta kaikista, koska joen yli ei juuri ollut siltoja. Kesäisin joki ylitettiin kapulalossilla Haltialan kohdalta tai veneellä Tuomarinkylästä, ja talvisin yli pääsi jäitä myöden. Tuomarinkylän ja Haltialan kartanoita yhdisti suora tie.
Hevoskyydillä tai jalkapatikassa Oulunkylän asemalle
Oulunkylän aseman perustamisen jälkeen v. 1881 junalla pääsi Helsinkiin; asemalle mentiin hevoskyydillä tai jalkapatikassa. Pukinmäen kohdalle rakennuttivat venäläiset sillan vielä viime töikseen: paikallishistoriaa tutkineen MariaLaakson haastattelemien pakilalaisten mukaan se oli heiluva puusilta, jota kutsuttiin Ryssänsillaksi, ja sen pelättiin joka kevät lähtevän matkaan jäiden mukana.*Tämä on lyhyt ja melko subjektiivinenkin katsaus paikallishistoriaan. En varsinaisesti ole historioitsija, ja tässä työssä hankaluutena on lisäksi ollut ajanpuute: työn ja perheen ohella koulun historian kirjoittaminen jää väkisinkin katkonaiseksi ja puutteelliseksi. Perinpohjainen arkistoihin tutustuminen, lähdekritiikki ja muuhun saatavilla olevaan kirjallisuuteen perehtyminen on jäänyt lähinnä haaveeksi. Arkistojen, säilyneiden lehtileikkeiden ja erilaisten muistelma- ja historiateosten avulla olen kuitenkin pyrkinyt tavoittamaan koulun tunnelmia, näköaloja ja erilaisia arjen häivähdyksiä näiden sadan vuoden varrelta.
Ei kommentteja
Kukaan ei ole vielä kommentoinut kirjoitusta. Ole ensimmäinen!
Jätä kommentti
Onko sinulla muistoja kerrottavana tästä aiheesta? Kerro se meillekin! Pidemmät jutut ja/tai valokuvat voit lähettää sähköpostitse Mikko Lehtovirralle (mikko.lehtovirta @ helsinki.fi), niin lisäämme ne sivustolle.